kansallispuistoa, temppeleitä ja muutama ostoskeskus

Tähän aikaan kuukaudesta kuu muistuttaa öisin hymynaamaa ja mikisikäs ei olisi aihetta hymyyn, sainhan eilisestä ennustusautomaatista hyvän onnen toivotuksia vaikka millä mitalla.Kyseinen automaatti oli thaimaalaisessa buddhatemppelissä, mihin eksyimme puolivahingossa. Temppelissä oli makaava buddha, joka oli maailman kolmanneksi suurin. Suurimman luona käytiin viime reissulla, se löytyy Bangkokista. Temppelistä kadun toisella puolen sijaitsee Burmalainen buddhatemppeli, vierailimme sielläkin. Vaikka samaa uskontokuntaa ovatkin, molemmat temppelit olivat arkitehtoonisesti melko erilaisia. Burmalaisesssa oli paljon enemmän monimutkaisia puisia intarsiakoristeita ja värienkäyttö temppelin sisällä oli paljon räikeämpää, kuin Thaimaalaisessa verrokissaan. Makaavan buddhan takana oli sen sijaan sadoittain tuhkauurnia upootettuina seinään. Uurnien edessä oli sitten vainajan tiedot ja kuva, sekä synnyin- ja kuolinpäivät niin länsimaalaisen kuin kiinalaisen kalenterin mukaan. Molemmat temppelit olivat mukavia käymiskohteita ja onneksi harhailimme niiden luo.

Miten se sitten tapahtui? Vanhan kunnon tinkimisoperaation vesityttyä kuuluu jokaisen itseäänkunnioittavan tinkijän kävellä paikalta pois leuka pystyssä ja toivottaen tinkimisen kohteelle ”Hyvät jatkot, en tarvitse palveluasi tuolla hinnalla.” Taksikuskit ovat kovia luita täälläpäin. Eurosta jäi kiinni mukava, ilmastoitu kyyti kohti hotellia ja muuttui kuumankosteaksi harppomiseksi Penangin ahtailla, joskus olemattomilla jalkakäytävillä. Kerrankin jotain hyvää osui sitten kohdalle ja koko homma ei harmittanut lainkaan.

Edellä mainittu hairahdus tapahtui iltapäivällä, kun olimme viettäneet aamun sateensuojassa Gurney Plaza kauppakeskuksessa. Vettä tulikin aika rajusti, saimme vaivoin syötyä aamiaisen läheisessä Old Town White Coffeessa, kun alkoi ukkostaa. Sitä jatkuikin sitten ainakin klo 13 asti, joten oli hyvä liike häipyä ostarille notkumaan.

Ilta jatkui samoissa merkeissä, nyt tosin katuviisaina otimme selvää paikallisbusseista ja niiden reiteistä, jotta pääsemme taksikuskien ikeestä iäksi. Queens Bay kauppakeskus oli suuri ja samanlainen kuin kaikki muutkin täälläpäin maailmaa: viileä, steriili ja puolityhjä. Oiva paikka meille Suomalaisille mennä notkumaan apaattisina ikkunaostoksille. Loman hirvein ateriakin tuli syötyä jossain korealaisessa ketjuravintolassa. Summamutikassa tilatut nuudelit possulla ja riisi possulla paljasti mitä syömättömämmiksi kelpaamattomia osia possusta. Oli nahkaa, oli laardia, oli vatsalaukkua, oli suolta. Aterian paras osa oli teemuki joka sisältyi hintaan, koska riisinkin oli joku urpo lämmittänyt koppuraksi, tai sitten se oli keräilyerä edellisistä syömättömistä annoksista. Ilta loppui riksakyytiin Komtarilta (mihin bussit pysähtyvät) hotellille.

Tämä aamu valkeni paljolti samannäköisenä kuin eilinenkin;uhkaava sade vainosi saaren liepeillä, mutta aamiaisen jälkeenkään ei uskaltanut ripotella alas. Aloitin päiväni erinomaisella perunacurrylla jota säesti tumma paahtoleipä ja valkoinenkahvi. Pienen lepotauon jälkeen päätimme yksissä tuumin suunnata kohti maailman pienintä kansallispuistoa: taman negara pulau pinangia. Puisto peittää saaren luoteisosasta viipaleen ja aluetta kutsutaan muka head:ksi, koska kartalla se muistuttaa pään profiilia. Kirjauduimme puistoon sisään ja tutkimme karttaa, mihin suunnata alueella. Sijoitimme 5 ringittiä per nuppi latvusto-silta kävelyyn ja aioimme sen jälkeen trekata kartan mukaan 3600metriä läpi viidakon, rannalle, jossa merikilpikonnat synnyttävät munansa.

Heti alkumatka antoi paljon. Apinoita hipsutteli vastaan miltei välittömästi portista käytyämme. 10 minuuttia eteenpäin meren rannalla näimme valokuvaajan kyykkimässä, hän viittoi meidät luokseen ja kas rantahietikolla n 1,5 metrinen varaani nautti brunssiksi kuollutta kalaa. Mahtava kokemus nähdä isoja petoja luonnossa ja läheltä. Jatkoimme käpyttelyä syvemmälle puistoon ja ilmasto muuttui hetkessä viileistä rantapuuskista, painostavan kosteaan sademetsä- tropiikkiin. Latvusto-sillat avasivat erilaisen näkymän viidakkoon ja kymmenissä metreissä käveleminen köysisillalla on muutenkin huima kokemus. Hyvin sijoitetut 5 ringittiä. Siltaseikkailun jälkeen suuntasimme syvemmälle viidakkoon ja aiemmin päällystetty tie muuttui ensin kapeammaksi ja lopulta vain askeleiden levyiseksi kiemurtelevaksi kinttupoluksi. Juuret ja valtavat lehdet peittivät vuorotellen yhä korkeammalle nousevaa reittiämme. Aina välillä viidakko rasahti polun vieressä, mikä siellä vaani, oli varmasti yhtä peloissaan kuin mekin.

Ikinä ei ole kävely tuntunut yhtä pitkältä kuin tänään. Kosteus oli sietämätön välillä. Rillit olivat huurussa ja kaikki paikat aivan märkänä. Polku oli niin tiheässä pusikossa valtaosan ajasta, ettei yksinkertaisesti tehnyt mieli pysähtyä. Vaikka väittävät matkan olleen vaan rapeat 3,5 km korkeuserojen jälkeen matka oli pikemminkin 6-7km. Tarvoimme sitä nimittäin lähes nonstoppina yli 2 tuntia. Perillä oli ensin meromiktinen järvi (suola- ja makeavesi on pysyvästi kerrostunutta, eikä sekoitu toisiinsa), joita on muuten tiettävästi vain 19 maailmassa ja lopulta se paljon puhuttu merikilppariranta. Kilpikonnia emme tietysti nähneet, mutta munakuoppia ja mereen-laahautumisjälkiä oli kyllä havaittavissa. Oli hienoa päästä lopulta perille. Laiturissa oli vene ja miehistö jolle kiirehdimme hiestä ja kosteudesta märkinä. Kalastaja oli armollinen ja lupasi ajaa meidät veneellään toiselle puolelle saarta, ettei tarvinnut kokea viidakon kauhuja enää uudelleen. Hyvä niin, alkoi nimittäin vesivarastot tässä vaiheessa olemaan lähellä loppuaan.

Nyt olemme jo onnellisesti takaisin hotellilla. Kylläisinä lähiruokalan kanateppanyakista ja suihkunraikkaina. Petra on näemmä nukahtanut tuohon viereeni ja nyt kun olen kirjoittanut tämän pelästytän hänet hereille jotenkin viidakkomaisesti, koska varmasti noiden luomien sisäpuolella kiivetään sitä samaa polkua uudestaan vielä pitkään. Illan päätimme jo pyhittää elokuvissa käynnillä.